keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Yle-viikko Porissa

Minä vietin viime viikon hajautusopetuksessa Porissa. En tosin kirran kurssin puitteissa, kuten tämän syksyn tyyliin sopisi, vaan yleislääketieteen opintokokonaisuuteen kuuluvan yle-viikon parissa.

Turussa yleislääketieteen, eli se mitä käsitetään terveyskeskuslääkärin työnä, opetus kulkee koko kuuden vuoden ajan sivujuonteena muiden erikoisalojen kurssien ohella. Kuulostaa sinänsä jännältä, koska kuuden vuoden lääkiksen jälkeenhän meistä tulee juuri niitä tk-lääkäreitä, että miksi yleislääketiedettä ei opiskella aivan koko ajan, mutta jippo taitaa olla siinä, että terveyskeskuslääkärin työ pyörii aivan kaiken lääkiksessä opetettavan ympärillä. Tk-ssa pitää osata kaikista erikoisaloista sen verran, että osaa itse hoitaa helposti hoidettavissa olevat ongelmat, ohjata jatkotutkimuksiin epäselvät ja potentiaalisesti vakavammat ongelmat sekä tietysti erottaa joukosta vaarattomat, itsestään ajan kanssa hoituvat vaivat. Kuulostaa helpolta, ja olinkin aina itse ajatellut, että kyllähän tk-lääkärin hommat nyt hoituvat kuuden vuoden opintojen jälkeen, mutta tämänkin oletuksen suhteen lääkis on opettanut, että totuus oletusta ihmeellisempää. Tk-lääkärin työ on todella haastavaa.

Untitled
Untitled

Turun yle-viikko tarkoittaa kolmosvuoden keväällä tai nelosvuoden syksyllä suoritettavaa neljän päivän klo 8-16 tapahtuvaa ohjattua lääkärin työtä opetusterveyskeskuksessa Turussa, Salossa, Porissa tai Vaasassa. Viime viikon ma-to me kandit otimme jokaisena päivänä vastaan neljä omaa potilasta ikiomissa vastaanottohuoneissamme, joiden ovenpielissä luki nimikyltissä meidän nimemme ja tittelimme. Hurjaa, minkä fiiliksen pieni nimikyltti voikaan saada aikaan! Ekaa kertaa ikinä minkään ovenpielessä luki Xxx Krista, lääketieteen kandidaatti, ja varsinkaan sellaisen oven, joka johdattaa omaan söpöön vastaanottohuoneeseeni, jossa kaikki tarvikkeet korvalampusta liukuvoiteeseen odottavat kauniissa rivissä vain minua ♥

Meillä oli viikon aikana jokaisen potilaan vastaanottoon varattuna kokonaisuudessaan 90 minuuttia. Kuulostaa todella hurjalta määrältä aikaa, mutta ihmeellisesti minä ainakin sain puolitoistatuntisen tuhlattua lähes jokaisen potilaan kohdalla. 90 minuuttinen oli jaettu suuntaviivoja antaviin 30 minuuttisiin, joista ensimmäisen aikana minä itse pyysin potilaan huoneeseen, haastattelin, keskustelin ja tutkin hänet. Tämän tehtyäni soitin ohjaavalle lääkärilleni, joka saapui samaan huoneeseen keskustelemaan minun ja potilaan kanssa, tutkimaan mahdollisesti lisää/itse ja kertomaan jatkosuunnitelman. Viimeiset 30 minuuttia vastaanotosta oli varattu potilastekstin, lähetteiden ja reseptien kirjoittamiseen sekä seuraavan potilaan tietoihin perehtymiseen. Ja kappas, sitten olikin jo aika aloittaa setti alusta. Kontrastia tosielämään opetustilanteessamme oli melko rajusti, koska todellisessa terveyskeskuksessa kaikkeen edellä mainittuun on yleensä aikaa vain 20 minuuttia. 20! Aivan järjetöntä.

Untitled
Untitled
Untitled

Mitä kaikkea minulle tuli neljän päivän aikana vastaan? Tuntui, että aivan kaikenlaista, vaikka potilasaineistomme oli etukäteen koetettu rajata vain sisätautisiin tai kirurgisiin ongelmiin. Oikean tk-elämän lapsipotilaat, psyykepotilaat ja gynekologiset vaivat jne jäivät siis vielä ulkopuolelle, koska olemme vasta kliinisen uramme alkutaipaleella. Vain kahteen erikoisalaan rajatunkin potilasaineiston kanssa pääsin viikon aikana muun muassa tutkimaan paljon tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja (olkapäätä, selkää ja jalkaa), poistamaan yhden luomen, selvittelemään huimauksen/heikotuksen/hengenahdistuksen syitä ja kirjoittamaan sairaslomaa flunssaan. Samalla tuli luonnollisesti kerrattua ekg:n tulkintaa, labratulosten merkityksiä ja eri sairauksien hoitolinjoja.

Parasta viikossa oli tajuta, että kyllä minä jo osaan aika paljon, vaikka samaan aikaan toisaalta tuntuikin, että enhän minä osaa mitään. Mahtavia olivat myös hetket, jolloin potilaan olemuksesta saattoi aistia, että käynti oli helpottanut häntä, vaikka vaivaan ei välttämättä selkeää apua olisikaan löytynyt. Konkreettisesti eteenpäin oli menty myös jännittämisen suhteen, koska viime kevään alussa pelkäsin kuollakseni ajatusta yle-viikosta, mutta viime viikolla en stressannut yhtenäkään iltana etukäteen seuraavaa päivää.

Kaikesta sairauksiin liittyvästä opista huolimatta, tärkeimpänä opin yle-viikon aikana paremmin kohtaamaan erilaisia ihmisiä, reagoimaan heidän tunteisiinsa ja näkemään ruohonjuuritasolla, mitä terveyskeskuslääkärin työ on verrattuna sairaalamaailmaan, jota me lääkiksen aikana pitkälti elämme. Sairaala on kupla, jossa oikeasti sairaiden ihmisten keskellä välillä unohtaa, mitä terveydenhuollon ensilinjaan kuuluu. Siksi on mahtavaa, että tälläistä opetusta järjestetään, go Turun lääkis!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kahden kulttuurin lauantai

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Äärimmäisen löysän grillijuhlien jälkeisen lauantain aktivoi vasta ilta. Me lähdimme teatteriin. Hassua, miten päivänmittaisesta koomasta (ja kyse nimenomaan koomasta, ei krapulasta) voikaan toipua jälleen elinkykyiseksi meikkaamalla silmät, laittamalla huulipunaa ja pukemalla mekon. Hiukan epäteatterisalonkikelpoisesti tosin saavuimme Logomon pihaan klo 18.54, kuusi minuuttia ennen näytöksen alkua, mikä onneksi oli täsmälleen riittävän ajoissa. Villistä pyöräilystä seurannutta jälkihikeä ehtikin sitten hyvin tasoitella katsomossa esityksen ensimmäiset 15 minuuttia...

27050173494_83039d23ff_k

Toc Toc -komedia neurooseista sijoittuu Pariisiin psykiatrin vastaanotolle, johon kuusi mitä erilaisimmista neurooseista kärsivää potilasta kokoontuu odottamaan pääsyä maankuululle lääkärille. Kun joukosta yksi latelee hävyttömyyksiä minkä ehtii, toinen toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan, kolmas ei voi astua viivojen päälle ja loputkin ovat vähintään yhtä neuroottisia omien ongelmakohtiensa kanssa, on odotushuoneen kihinä lääkäriä odotellessa valmis.

Juonen asetelma oli minusta vekkuli, mutta toisaalta alleviivaava ja ennalta-arvattavakin. Kuusi eri ikäistä, eri vaivasta kärsivää ihmistä, joista jokainen kuitenkin tietää, millaista neuroosin kanssa on elää. Vaikka vaivat ovat erit, ongelmat ovat yhteisiä: sosiaaliset tilanteet ovat sietämättömiä, ihmiset nauravat ja ihmissuhteet eivät kestä. Odotushuoneen tapaaminen meneekin siis vähintään vertaistuki-istunnosta kaikkien ymmärtäessä, miten rankkaa on kesken lauseen yhtäkkiä huutaa "vitun spermaperse" tai kiivetä pitkin seiniä, kun ei voi astua lattian viivoille.

28893831963_c140ca6b77_k

Kuten arvata saattaa, komedian riemu revittiin pakko-oireiden tuomista järjettömyyksistä, joissa riittikin ammennettavaa. Minusta tarina kuitenkin luikki hiukan liikaa sieltä, missä aita oli matalin. Varsinkin väliaikaa edeltävä osa tarinaa nojaili minun makuuni liikaa "vitun kyrvänsyöjä" -tyyppisiin vitseihin, joille en jaksanut edes nauraa, koska huumori oli liian ennalta-arvattavaa. Väliajan jälkeen juoni onneksi alkoi paremmin elää ja hahmot muodostaa keskinäisiä suhteitaan, jolloin huumorikin rentoutui eikä ollut enää yhtä päälleliimattua. Samaan tahtiin hahmoihin myös kiintyi heidän tullessaan paremmin tutuiksi. Viime keväisen Kolmen kimppa -komedian tapaan Toc Toc ei kuitenkaan kyennyt minua naurattamaan, vaan maha kippurassa nauramisen sijaan iloni pääsi lähinnä hilpeän hymähtelyn tasolle.

Logomosta lähdettyämme vaihdoimme korkeakulttuurin alakulttuuriin, ja jatkoimme iltaa Dynamossa Tuuttimörön parissa. Minä olin Tuuttiksen keikalla hyvin vieraalla maalla kaukana kotoa, mutta Jarkon luvattua, että keikalla ei tarvitse tanssia/fiilata hulluna/tehdä muitakaan temppuja, uskaltauduin kuitenkin mukaan. Ja se kannatti. Minulla oli kivaa, vaikka vieraalla maalla vaeltelinkin.

Untitled

Teatterikuvat: Otto-Ville Väätäinen, Sam Sihvonen 

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kesän lopettajaiset

Syyskuun viimeinen viikko. Käsittämätöntä, millä vauhdilla syksy rullaa! Henkilökohtaisesti olen jo viimeiset pari viikkoa ollut aivan valmis vetämään paksumpaa takkia niskaan, villaa päälle ja neulehuivia kaulaan, mutta päivälämpötilojen noustessa noin pariinkymmeneen, on tummien sävyjen ja paksumpien neuleiden pukeminen tuntunut suorastaan laittomalta. Ei ulos vain voi pukeutua mustaan, jos aurinko porottaa täysillä!

Pikkuhiljaa aletaan kuitenkin päästä sinne. Aamulla sormia jo paleltaa pyöräillessä, puut alkavat vaihtaa väriä vihreästä auringossa hehkuvaan oranssiin ja minä saan vihdoin hyvällä omallatunnolla pukea paksumman huivin. Minä olen niin valmis syksyyn, varsinkin kun eilen tajusin, että ulkona on todella niin viileää, että pääsen ottamaan käyttöön myös ihanan kirppisvalikausivillakangastakkilöytöni.

IMG_3393
Untitled

Me juhlimme eilen kesän loppua. Pidimme kesän viimeiset grillijuhlat takapihalla kavereiden kesken. Istuimme ringissä takapihalla grillaamassa asuntomme jokainen tuoli ulos kannettuna, joimme viiniä ja lämmittelimme syksyillassa kylmettyneitä sormiamme hiilloksen hehkussa. Kuin viimeistä kesäiltaa eläessämme, poltimme viimeisen grillillisen hiiliä puhtaasti lämmön ja tunnelman vuoksi, kun kaikki eväät oli jo syöty, koska mitäs sitä säästelemään, kun uuden grillikauden avaukseen on aikaa lähes kolme vuodenaikaa.

Ei tuollaisen onnen ja rakkauden keskellä istuessaan voi muuta kuin katsoa odottavana vuoden pimeimpäänkin ajanjaksoon, joka meitä kesän hylättyämme odottaa. Koska ihanien kuulaiden auringonvärjäämien syysaamujen lisäksi edessä vaanivat myös mustat, märät asfaltit, joiden pinnalla lehdettömien puiden varjot tanssivat katulamppujen valossa, ja pimeys, joka tuntuu tervehtivän aamulla kotioven avatessa ja odottavan jälleen iltapäivällä koulun ovella. Syksy ei ole helppo, mutta mikäs tässä maailmassa olisikaan.

Untitled

Onneksi on teetä, punaviiniä, kynttilöitä ja niitä kauniita huurreaamuja, joiden voimalla jatkaa eteenpäin. Niin ja tietysti hienoja kirppisvälikausivillakangastakkeja. 

EDIT 24.9. klo 14.53: Lisätty ensimmäinen kuva. 

lauantai 17. syyskuuta 2016

Olo varsin luova

Jos ala-aste onnistui hiihtämisen ohella traumatisoimaan minut jonkin suhteen, vesivärit ovat se asia. Minä vihasin vesiväreillä maalaamista jo silloin, mutta ala-asteen jatkuvan epäonnistuminen oli omiaan syventämään inhoani. Oli täysin mahdotonta saada ympäriinsä leviävällä värillä aikaan mitään omaa silmää ja ennen kaikkea omaa visiota miellyttävää, koska visioita minulla kyllä oli. Pääni oli ja on täynnä ideoita, miten kauniita kuvia piirretään tai maalataan, mutta turhautuminen, joka vision toteutumisen epäonnistumisesta seuraa, on tähän mennessä ollut liian suuri pelote kynään tai pensseliin tarttuakseni. Siksi viime viikon lauantai olikin poikkeuksellinen päivä.

Mummoni täytti viime sunnuntaina kunnioitettavat 85 vuotta. Se on sellainen ikä, että kortin on oltava itse tunteella tehty ja hieno. Kaupungilla ja Tigerissa ympäriinsä haahuillessani ja inspiraatiota korttiin etsiessäni, silmiini osuivat vesivärit, eikä mahanpohjassa yllättäen pyörähtänytkään oksu vaan jopa pieni innostus. Pitäisikö..... 

IMG_3384
IMG_3381
image

Kyllä piti, enkä ole vuosiin nauttinut mistään taiteen tekemisestä noin paljon! Oli ihanaa istua yksin olohuoneen lattialla upouudet vesivärit edessään, teekuppi äärellään ja pinterestin maailma avoinna antamassa inspiraatiota maalailuun.

Parasta yli parituntiseksi venyneessä taidehetkessäni oli tietysti, että kerrankin olin työni jälkeen tyytyväinen. Ilman tuota onnistumisen elämystä tämänkin postauksen sävy voisi olla kaukana tästä nykyisestä herkän harmonisesta. Nyt  luovuushuumassani kuitenkin suosittelen aivan jokaiselle sukellusta pinterestin watercolor-kuvien maailmaan ja rohkeutta tarttua vesivärisiveltimeen, koska ainakin minä pääsin kokemaan mahtavan flow-tilan maalaamiseen upotessani. (Ja taisi Jarkkokin tänään tykätä, kun hänet houkuttelin valokuvamalliksi maalaamaan.) Plussaa oli myös yksi upeasta kortistani kateellinen pikkusisko ja yksi todella onnellinen mummo.

Ps. Nyt uusissa postauksissa Flickrn kautta tulevat kuvat toimivat kauniisti, mutta kaikki vanhojen postausten kuvat ovat aivan vinksallaan... Vihaan tietotekniikkaa.

torstai 15. syyskuuta 2016

Uusi ulkoasu

Minua on jo pitempään houkuttanut vaihtaa blogin ulkoasua, mutta näillä teknisillä taidoilla asiaan tarttuminen on aina jäänyt, koska ikinä ei ole ollut tarpeeksi aikaa tai hermoja yrittää paneutua asiaan. Eilenkään ei ollut hermoja, eikä varsinkaan aikaa, mutta siitä huolimatta ryhdyin säätämään ulkoasua ympäri parin tunnin hypärillä. Luonnollisesti tein kaikki mahdolliset virheet: kadotin entisen ulkoasuni samantien bittiavaruuteen, sekoilin leveyksien kanssa, yritin epäonnistuneesti (mutta myös onnistuneesti) leikkiä css-koodeilla ja sain suuren osan blogikuvistani muuttumaan tuhruisiksi. Lopputuloksena olen nyt kuitenkin suurin piirtein tyytyväinen.

Entinen malli oli minusta jo pitkään ollut tunkkainen ja raskas, mutta koska keinoja ja niitä hermoja asian muuttamiseksi omin tai Bloggerin avuin ollut, olin tyytynyt vanhaan. Eilen googlailin hiukan vinkkejä ulkoasun muuttamiseksi ja yllättäen huomasinkin olevani säätämässä maksukorttini ostorajoja nettipankissa, että saisin ostettua Etsystä valmiin blogimallin. 10 eurolla säästin hiukan hermojani, hellin visuaalista silmääni ja olen ehkä asteen verran onnellisempi bloggaaja, kun blogini vastaa aiempaa paremmin mielenmaisemaani, joka tällä hetkellä on seesteinen, raikas ja yksinkertainen.

 photo 797ba9a9-387e-40ee-8426-461871776e3e_zpsnhbcbk4t.jpg

Mikä muuttui uuden ulkoasun mukana? Lähes kaikki ja ei melkein mikään. Peruspalikat pysyvät kaikki samoina eli täsmälleen samat toiminnot pitäisi löytyä uudestakin mallista, mutta esimerkiksi somekanavalinkit muuttivat sivupalkista yläpalkkiin ja tunnistepilvi supistui hiukan. Myös melko tuore tykkää-painike postausten lopusta katosi muutosten myötä, mikä on minulle oikeastaan mysteeri, mutta onneksi pikkujuttu kokonaisuuden kannalta. Yksi iso ja vielä hiukan ratkaisematon ongelma on kuvien koko, laatu ja latausreitti, mutta jatkan selvittelyjä ja etsin itselleni parasta tapaa saada kuvat mahdollisimman laadukkaina blogiin.

Muutenkin pieniä säätöjä saattaa olla vielä luvassa, mutta pääpiirteissään Krista_llian uusi lookki alkaa olla kuosissa. Miltä näyttää, kuinka toimii, kuinka ei toimi, mikä on hyvää ja mikä huonoa? Minua kiinnostaa nyt kaikki tähän muutokseen liittyvät mielipiteet! Parhaani mukaan yritän ongelmia korjailla, jos sellaisia ilmenee. Minä itse olen muutoksesta aivan innoissani! Kirjoittaminenkin tuntuu taas aivan uudelta, kun postaukset ulkonäöllisesti alkavat vastata mielikuviani.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Ulkoasun päivitys työn alla

Otsikossa olennaisin. Hommat tosiaan pahasti kesken tällä hetkellä, joten ei saa kauhistua kesken kaiken ♥

-Krista

Pientoimenpidepäivä

Kuten aiemmassa ane-postauksessa hiukan etukäteen teasasin, olin viime perjantaina Liedon tk:ssa kirran kurssiin kuuluvassa pientoimenpidepäivässä. Päivän ajatuksena on viiden hengen kandiryhmänä mennä kliinisen opettajakirurgin kanssa päiväksi lähialueen terveyskeskukseen poistelemaan potilaiden iholta muutoksia. Pientoimenpidepäivän potilaat ovat terveyskeskuksen omia potilaita, jotka tk:n lääkärit ovat etukäteen poimineet vastaanotoiltaan päiväämme silmällä pitäen, mutta terveyskeskusta itseään me sisänsä käytimme vain työtilana, koska vastuun ohjaamisestamme kantoi Tyksistä mukanamme tullut kirurgi eikä paikallinen tk-lääkäri.

Potilaiden pitäisi siis jo toimenpiteeseen tullessaan tietää, että mukana on kandeja, jotka ovat tulleet opettelemaan asioita. Näin siis pitäisi olla. Aina tähän ideaalitilanteeseen ei kuitenkaan kuulemma päästä, vaan potilaan astuessa huoneeseen silmät leviävätkin, kun huoneessa vilisee yhden valkotakin sijaan kuusi. Meidän kohdallamme päivän kaikki viisi potilasta olivat kuitenkin hyvin innostuneita, positiivisia ja ennen kaikkea tietoisia meidän läsnäolostamme paikalla.


Potilaita oli päivän aikana viisi, samoin kuin meitä kandejakin, opettajia yksi ja jokaisen vastaanoton kesto oli tunti. Vaikka ajatus 60 minuutista per potilas tuntui aluksi todella pitkältä, hommien alettua aikaa tuntuikin kuluvan yllättävän paljon, eikä tunnin vastaanotto ainakaan ensimmäisten potilaiden kohdalla ollut yhtään liikaa. Aikaa kului alussa paljon tarvikkeiden kokoamiseen, steriiliteetin ylläpitämiseen (steriileihin tavaroihin saa koskea vain steriileillä hanskoilla ja toisaalta steriileillä hanskoilla ei saa koskea yhtään mihinkään muuhun kuin steriileihin tarvikkeisiin) ja puudutus- ja leikkausteknisten asioiden opetteluun, koska lähes kaikille meistä kerta oli ensimmäinen puukon varressa potilaan ihon äärellä. Tuli jälleen kerran opittua, että ennen kuin asioihin syntyy rutiini, aikaa kuluu yksinkertaisiinkin asioihin todella paljon.

Jokaisella meistä oli ns. operatöörin vastuu yhdestä potilaasta ja loput assiteerasivat ja neuvoivat opettajan ohella tarvittaessa. Kaikki viisi kuitenkin olivat paikalla jokaisen potilaan aikana. Useat poistettavat luomet olivat selässä/kyljessä, mutta esimerkiksi minä poistin ihkaekana luomenani ikinä luomen potilaan silmän vierestä ohimolta. Lisäksi pääsimme jokainen kokeilemaan rasvasyylien kauhontaa. Kauhonnassa puudutetulta alueelta kaavitaan pikkuruisen jäätelöpallokauhan näköisellä välineellä luomi irti ihon pinnasta ilman puukkoa tai tikkejä, eli kyse on hiukan kevyemmästä toimenpiteestä.


No miltä tuntui viiltää potilaan ihoa, poistaa luomi ja tikata haava umpeen? Jännältä, on oikea vastaus. Oli mahtavaa tajuta pystyvänsä toimenpiteeseen, jota on pitänyt yhtenä lääkärin perustaitona, vaikka erityisesti omalla kohdallani varsinaista 100%:sta hallinnan tunnetta ei tilanteessa päässytkään syntymään haastavan poistokohdan vuoksi. Pään alue vuotaa paljon ja kosmeettinen tulos on esim. selkää tärkeämpi, joten tarvitsin paljon opettajan apua ja ohjausta, mutta tilanne oli kuitenkin mukava. Meitä ohjaava lääkäri oli todella rauhallinen ja kannustava eikä hänen edessään ollut tukalaa olla operoimassa. Lisäksi minua tottakai jännitti, pää löi tyhjää ja käteni tärisivät, kuten minulla on ikävästi tapana, mutta yritin kovasti jättää jännäyksen ja tärinän huomiotta ja tehdä vain sen mitä pitikin, mikä onnistuikin yllättävän hyvin.

Poiston jälkeen haava katsellessani, olin tyytyväinen. Minä poistin tuon potilaan kasvoista muutoksen ja tuossa hän nyt hymyilee hyvin tikattu haava ohimollaan. Paljon on vielä kehitettävää ja opittavaa, mutta tästä on todella hyvä lähteä jatkamaan! Eikä minua edes ahdista ajatus tulevista pientoimenpiteistä, mikä on valtava voitto.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Meidän koti

Siinä missä eräs koulukaverini on pelkän lääkiksen aikana muuttanut yli viisi kertaa, me Jarkon kanssa olemme olleet asumisemme suhteen hyvin stabiileja. Asumme edelleen samassa asunnossa, johon Kuopiosta Turkuun lähtiessämme muutimme, eikä meillä ole lähiaikoinakaan suunnitelmia muuttaa muualle. 46 neliöinen opiskelija-asuntokaksiomme Yo-kylässä on palvellut meitä moitteettomasti ja puhtaana tämä on oikeasti todella kiva ja meidän näköinen koti ♥





Sisustuksellisesti myllersimme kotimme uuteen uskoon kevään lopulla, kun kumpikin alkoi olla tympääntynyt vanhaan järjestykseen. Muutos meinasi olla ongelmallinen, koska divaanisohva, pitkänmalliset huoneet, yhden nurkan valtaava pakastin, takapihan ovi ja musiikkivehkeet (vinyyli, cd-, ja kasettisoitin, vahvistin sekä kahdet isot kajarit) loivat monimutkaisen yhtälön, jossa yksi muutos tuhosi mahdollisuudet toiseen. Boksin ulkopuolelle kurkkaamalla, muutamalla paintilla piirretyllä havainnekuvalla ja usealla mittanauhan venytyksellä onnistuin lopulta kuitenkin luomaan pari raikasta järjestysvaihtoehtoa, jotka esittelin Jarkolle. Tämän jälkeen valitsimme voittajan, ja jo seuraavana päivänä koulusta tullessani Jarkko oli kaverinsa kanssa yllätyksenä siirtelemässä huonekaluja uuteen uskoon.

Käsittämätöntä, miten pienillä muutoksilla kodin voi saada tuntumaan aivan uudelta! Emme ostaneet muutoksen aikana yhtäkään uutta asiaa kotiimme, mutta silti tuon päivän jälkeen vain vaeltelin illan huoneesta toiseen (aivan kuin niitä olisi kovinkin monta vaelleltavaksi...) ja ihmettelin, miten emme olleet tajunneet tehdä näin jo aiemmin.





Meillä sisustukseen vaikuttavat kummankin ideat ja mielipiteet yhtä vahvasti. Eli suomeksi sanottuna myös Jarkkoa kiinnostaa, miltä kotimme näyttää ja hänellä on yhtä lailla visioita sisustusjutuista kuin minullakin. Olemme sisustuksen suhteen molemmat melko minimalisteja. Kammoksumme liiallista tavaramäärää ja paljaan pöytäpinnan puutetta, Jarkko jopa minua enemmän. Minä pidän graafisuudesta, tehosteväreistä, kukista ja yksinkertaisuudesta, jossa on kuitenkin särmää. Lisäksi rakastan kauniita valaisimia ja illan hämärtyessä valojen luomaa tunnelmaa.






Suosikkijuttuja kotona minulle ovat makuuhuoneen hyllykkö, olohuoneen nurkan punainen lamppu, olohuoneen molemmat taulut, keittiön k&j -kirjaimet, sängyn päällä oleva huntu ja tv-tason karttapallo. Olohuoneen Vallilan Pengerkatu-verhot ovat myös hitaasti syttynyt ikirakkaus ja itse asiassa ihkaensimmäinen asia, jonka yhteiseen kotiimme ostimme jo Kuopiossa asuessamme.

Perussisustusjuttujen lisäksi meillä on esillä monia aivan järjettömiä esineitä, jotka ovat vain kerran jääneet niille sijoilleen. Olohuoneessa liehuu Jarko kirpparilta ostama Norjan lippu, levyhyllyn päällä on Paperi T -naamari ja olkkarin seinällä minulle rakkauttaan vannova peuranpää. Juuri noista höpöistä asioista tulee tunne, että tämä on juuri meidän koti eikä kenenkään muun.

Ps. Anteeksi sinulle, joka jo keväällä toivoit postausta sisustusjutuista ja jolle sanoin, että sellainen on piakkoin tulossa. Vähän venähti...

torstai 8. syyskuuta 2016

Aneviikko

Minulla on nyt takana kolme viikkoa kirurgian kurssin opetusta. Plakkarissa on viikko pööpöilyä gastrologian poleilla Tyksissä, viikko monenmoista gastron opetusta Vaasassa ja viikko anestesiologiaa Turussa. Puhtaan kirurgian opetuksen ohella meille nimittäin opetetaan tänä syksynä perustiedot myös anestesiologiasta, traumatologiasta ja säteilysuojelusta, ja ainakin minulle jo aivan ensimmäiset kokemukset anestesiologiasta ovat olleet valaisevia.  

"Ahaaaaa, että ne ei ainoastaan pistä ihmiseen nukutusainetta ennen leikkausta."
JA
"Jaaaaaa, että tuon takia niiden kannattaa sittenkin olla aivan oma erikoisalansa."

Minulla ei siis etukäteen ollut mitään ajatusta, mitä anestesialääkäreiden työhön oikeasti kuuluu, ja olin vain pienessä päässäni pohtinut, että miten ihmeen vaikeaa ihmisen nukuttaminen voi olla, jos siihen tarvitaan kuuden vuoden erikoislääkärikoulutuksen käyneitä ihmisiä. Tämä on alkanut kirran kurssin aikana pikku hiljaa selvitä.


Anestesialääkäri ja -hoitaja kun eivät tosiaan ainoastaan nukuta potilasta, vaan vahtivat ja ylläpitävät leikkauksen aikana potilaan kaikkia elintoimintoja, mukaan lukien niinkin perustavanlaatuiset toimet kuin hengitys ja verenkierto. Kirurgin tehtäväksi jää vain marssia saliin potilaan ollessa valmis viillettäväksi ja hoitaa hommansa, kun tätä ennen koko joukko ihmisiä on häärännyt leikkaussalissa jo aivan minimissään puolisen tuntia (eilen meni puolitoista tuntia) varmistaakseen, että potilas on saatu uneen, kivuttomaksi, liikkumattomaksi, elintoiminnoiltaan vakaaksi sekä leikkausalue on saatu puhtaaksi ja peitellyksi. Leikkauksen aikanakin anestesiapää on se, joka vastaa potilaan elimistön toiminnasta = hengissä pysymisestä ja kirurgi pyrkii "vain" hoitamaan operaationsa. Tämän oivallettuani aloin äkisti nauttia ajatuksesta, että anestasialääkäri on opiskellut muutaman vuoden peruslääkäriä enemmän.

Tällä viikolla anen ohjelma on pitänyt sisällään leikkaussaleissa anestesialääkärin työn seuraamista ja hänen valvonnassaan pienten anestesiologisten toimenpiteiden tekemistä. Minä esimerkiksi aloitin viikkoni kanyloimalla ihkaensimmäisen oikean potilaani! Ja vieläpä onnistuin siinä kerrasta! En kuitenkaan vielä oikein laskenut tuota ns. oikeaksi potilaan kanyloimiseksi, koska hän oli pistoni aikaan jo unessa. Onneksi heti tiistaina sain kuitenkin kanyloida hereillä olevan potilaan, ja minun pistämäni kanyyli toimi koko leikkauksen ajan ainoana suoniyhteytenä. Olinko ehkä hiukan ylpeä itsestäni, vaikka ulospäin koitinkin pysytellä tyynen coolina, koska onhan kanyylin pistäminen nyt perusjutuista perusjutuin, varsinkin anestesiapuolen ihmisille. Minulle tuo pisto oli kuitenkin voitto, koska onhan eka kerta nyt aina eka kerta.


Kanyloinnin lisäksi olen viikon aikana päässyt ventiloimaan potilasta maskin ja palkeen avulla ja laittamaan larynxmaskin. Nukutuksen aikana potilaalta katoaa pitkälti kyky hengittää itse, joten hengitystä hoitamaan tarvitaan respiraattori, joka pumppaa happea/ilmaa/nukutusainetta keuhkoihin sisään ja ulos. Jotta tuo systeemi toimii, täytyy potilaan ilmatien pysyä auki, mikä varmistetaan joko laittamalla suun kautta henkitorven suulle asettuva larynxmaski tai intuboimalla potilas eli työntämällä henkitorveen ilmaputki, joka pienen ilmapalluran avulla pumpataan ilmatiiviiksi. Intubaatio on myös se toimenpide, jota telkkarissa aina vimmatusti tehdään, kun potilas valahtaa huonokuntoiseksi, eli todellista showlääketiedettä parhaimmillaan.

Meillä oli syksyn alussa ilmatien turvaamisharkka, jossa saimme kokeilla nielutuubin, larynxmaskin ja intubaatioputken laittoa. Harkassa kaikki sujui helposti, mutta tottakai todelliset ihmiset ovat nukkeja mutkikkaampia ja vielä keskenään hyvin erilaisia. Niinpä tänäänkin meinasi mennä sormi suuhun, kun larynxmaski ei tykännytkään solahtaa paikalleen. Onneksi vieressä oli koko ajan anelääkäri, joka lopulta hoiti homman, ja jonka toteamus, että tälle potilaalle maski oli oikeasti vaikea laittaa, lohdutti hiukan epäonnistunutta kandia.

Eka intubaatiokokeilu antaa vielä odottaa itseään, mutta jospa kolmen viikon päästä, kun menen käytännön viikolle jälleen leikkausosastolle seuraamaan anestesiologia. Tällä hetkellä fiilis tuon viikon suhteen on erittäin hyvä!


Kaikesta itse puuhailun hypeilystä huolimatta parastahan tässä viikossa oli kuitenkin leikkaussalimyssy, joka salli venyttää hiustenpesua yhdellä ekstrapäivällä.

P.s. Huomenna Liedon terveyskeskukseen pientoimenpidepäivään, jossa poistelemme oikeiden potilaiden oikeita luomia jne. Hauska tunne oikeastaan vähän jopa odottaa huomista eikä olla vain kauhuissaan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Kuinka paljon mahtuu yhteen päivään Vaasassa?

Meidän klinikkaryhmämme majaili viime viikon Vaasassa hajautuksessa. Vaikka sosiaaliselta kantilta arvioituna hajautus ei ollut aivan viime kevään oikeastaan luonnottoman riemukkaan tykityksen veroinen, neljä päivää keskellä suomenruotsalaista unelmaa antoi kirurgisesti enemmän kuin edeltävät pari viikkoa Turussa yhteensä. Ja kyllä minulla oli hauskaakin kuten luokkaretkellä pitääkin!



Yhden päivän aikana Vaasassa ehdin:

1. Kävellä parin kilometrin matkan pitkin upeaa, tyyntä merenrantareittiä kämpiltä keskussairaalalle.

2. Tutkia oman potilaan osastolla.

3. Kirjoittaa opetussairauskertomustekstin tästä potilaasta ja purkaa tapauksen ryhmän ja ohjaavan lääkärin kanssa.

4. Tuseerata ensimmäisen miespotilaani. Tämä on oleellista, koska miehillä tuseeraus (= peräaukon ja peräsuolen loppupään tutkiminen sormella) on vatsavaivojen selvittelyn lisäksi tärkeä tutkimus eturauhasen kannalta, ja vain hands on -treenamalla voi oppia oikean näppituntuman normaaliin vs. poikkeavaan eturauhaseen.


  

5. Avustaa käsivarren murtuman reponoinnissa (= paikalleen laittamisessa). Sain pitää kättä paikallaan toisesta suunnasta lääkärin vetäessä hiki hatussa sormista yrittäen saada luunpäitä paremmin paikalleen.

6. Nähdä murtumaröntgenkuvia ja nähdä potilaan näiden murtumakuvien takana.

7. Nähdä, miten murtunut käsi puudutetaan ennen reponointiyritystä ja kuinka ilokaasun+puudutteen yhdistelmä voi tehdä potilaan olosta niin kivuttoman, että kaksi lääkäriä saa vetää kahdesta kohdasta täysin poikki olevaa kättä potilaan vain kikatellessa.

8. Nähdä kipsaamisen.





9. Tutkia akuutin vatsan eli päivystyksellisen vatsakipupotilaan.

10. Sanella kaksi hoitotapahtumaa. Tämä on maininnan arvoista, koska ennen tätä viikkoa minulla oli kokemusta sanelemisesta tasan kahden sanelun verran.

11. Puuduttaa tikkausta vaatineen haavan ja avustaa tikkauksen suorittanutta kurssikaveriani. (Parasta tässä oli, että saimme hoitaa koko tikkausprosessin melko itsenäisesti kaksin. Olo oli kuin oikealla lääkärillä!)

12. Haastatella ja tehdä neurologisen statuksen ruotsinkieliselle potilaalle. Niin ja selvitä siitä elossa!

13. Opetella kirurgin kädestä pitäen neuvoessa yhden ja kahden käden kirurgiset ompelesolmut.


Tämän syksyn Vaasa-viikon jälkeen pysyn kannassani. Hajautus on yksinomaan hyvästä lääkisläiselle!