maanantai 10. heinäkuuta 2017

Nuorta (kesä)teatteria Turussa

Liput esitykseen saatu kutsuvieraslippuina.

Tiedättekö fiiliksen, kun on sovittu meno, mutta meneminen ei kiinnosta yhtään? On kylmä, nälkä ja väsy, eikä kiinnosta pätkääkään lähteä mihinkään, vaikka tietäisi, että edessä odottava tapahtuma on 99,9%:n todennäköisyydellä superhauska. Eräs koulukaverini esitti minulle toissakeväänä ollessamme samassa klinikkaryhmässä maailmaani mullistaneen ideologian tähän liittyen. Hänen ajatuksensa on yksinkertainen: jos ihminen on maksanut lipusta teatteriin/konserttiin/keikalle/huvipuistoon/mihin vain, on hän aivan yhtä oikeutettu menemään kuin olemaan menemättä kyseiseen tapahtumaan. Ajatus kumoaa täysin klassisen nokun on kerran maksettu niin pakko mennä –ideologian ja laajentaa sitä aivan toiseen suuntaan: koska olen maksanut tästä, minulla on täysi oikeus päättää myös olla menemättä. En tiedä saavatko muut tästä yhtä suuria maailmanmullistuskiksejä, mutta minuun ajatus on vaikuttanut syvästi ja olen pohtinut sitä usein tuon kevään jälkeen. (Kaltaiselleni ujoilijalle ajatus on kuitenkin hiukan vaarallinen, joten olen keskittynyt saamaan ajatuksesta riemua vain pohdintasolla ja noudattanut arjessani edelleen vanhaa kunnon nokun on maksettu niin on pakko mennäkin –mallia.)

j

Oikeastaan edellinen ei liity mitenkään tämän postauksen todelliseen aiheeseen, mutta toisaalta liittyy kuitenkin. Olimme Jarkon kanssa viime viikon tiistaina kesäteatterissa. Ideahan kesäteatterissa on kahden upean asian yhdistymä: ihana kesä kohtaa teatterin riemun. Rajoittavana tekijänä riemussa on kuitenkin valitettavan usein Suomen kesä, joka tarjosi meillekin tiistai-iltana +12 astetta kylmyyttä ja tuulta. Koska illalla ei satanut, ei minulla oikeastaan pitäisi olla oikeutta valittaa, mutta sanonpa silti, että kylmää oli. Tässä kohtaa teatteri-iltamme kohtaa yllä puhutun ajatusmallin, koska tunti ennen esitystä ikkunasta ulos katsoessa ei huvittanut lähteä kotoa mihinkään, palelti, väsytti ja nälätti. Meidän onneksemme meillä ei tällä kertaa kuitenkaan ollut oikeutta valita, koska olimme saaneet liput kutsuvieraslippuina. Ei maksua, ei oikeutta jättää menemättä.

Koska voi *aatana, että olisi harmittanut, jos olisimme laiskuuspäissämme jättäneet Turun NuorenTeatterin kesäteatterin näkemättä. Esitys oli ihana! Jos olen teatterikatsoja normaalisti draamanhimoinen suurten tarinoiden nainen, kesäteatterissa arvostan kepeyttä, iloittelua ja naurua, musikaaliheikkoudestani olenkin puhunut jo aiemmin. Nuoren Teatterin Ihan pihalla –esitys oli täsmälleen kaikkea tuota: musiikkia, jumalaista laulua, naurua ja nuoria tekijöitä. Minulla oli ihanalla tavalla kotoinen olo, koska esityksestä tuli hyvällä tavalla mieleen speksi. Varmaan juuri nuorien näyttelijöiden ja laulujen vuoksi.

IMG_2427_www
IMG_2495
Ihan Pihalla:n tarina tapahtuu tuntemattomassa paikassa jossakin Turun idyllisistä puutalopihapiireistä, jossa erikoiset naapurit ja vielä erikoisempi vuokranantaja sotkevat täysin kahden nuoren kämppiksen elämän. Minusta tarina oli todella nuorten näköinen, vaikka mukaan oli ujutettu vanhempaankin ikäluokkaan iskeviä biisejä ja vitsejä. Itse koin joka tapauksessa 25-vuotiaana punavihreässä kuplassa elävänä opiskelijana todella helpoksi samaistua päähenkilöiden Kelan etuisuusongelmiin ja vegaanivitseihin.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys hujahti kuin siivillä. Esityksen jälkeen olimme rentoutuneita, iloisia ja onnellisia, eikä teatterissa ollut oikeasti edes kylmä, koska Linnateatterin pihalle viritetty suuri teltta ja telttaan survoutunut ensi-illan ihmismassa lämmittivät kesänlasta. Onneksi en voinut valita.

Alimmaiset kuvat: Mikko Vihervaara

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kandikesän tasannevaihe

Kandikesä 2017 on jo yli puolen välin. Tämän viikon jälkeen olen ollut töissä 6 viikkoa ja jäljellä on enää 4.  Se on hurjaa, mutta mahtavaa. Olen onnellinen ja tyytyväinen kuluneista viikoista, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei sieluni janoa myös elokuussa odottavaa yli viikon (!!) lomaa. Ei aamuherätyksiä, ei epävarmuutta, ei aikatauluja, ahhh. Mutta se on elokuun riemua se, nyt eletään tätä hetkeä ja ekan kandikesän ylläpitovaihetta.

Alkukankeudesta on siis selvitty ja oma paikkani työyhteisössä on hahmottunut, samaten tietokonejärjestelmän kanssa alamme elää enemmän harmoniassa ja työpaikan käytännön tavat ovat selkiytyneet. Riemukseni myös oma taitokapasiteettini on kasvanut, vaikka tottakai joka päivä tulee vastaan asioita, joista ei ole varma ja kollegan konsultaatio on tarpeen, mutta kontrasti alkuun on silti hurja, koska nyt osaan sentään suunnata ajatuksiani oikeaan suuntaan potilaan ongelman ratkaisemiseksi. Jo se tuntuu isolta asialta, kun verrataan ensimmäisiin viikkoihin, jolloin kaikki oli yhtä sameaa puuroa.

Todellisia master lääkäri –fiiliksiä kesäni on toistaiseksi tarjonnut melko vähän, mutta toisaalta työpaikkani luonne ei olekaan sankaritarina- ja äkkiparanemispotentiaaliltaan kärkisijoilla, vaan hoito on pitkäjänteistä ja usein vain oireita lievittävää. Yksikin superlääkärihetki voi kuitenkin kantaa pitkälle ja sellaisen pääsin kokemaan pari viikkoa sitten, kun osasin aivan yksin hoitaa potilaan hankalan tilanteen lääkemuutoksella. Jos sen fiiliksen, kun puhelinkontrolliajalla potilas kertoi vaivansa kadonneen samantien lääkityksen korjaamisen jälkeen, voisi laittaa heikkoja hetkiä varten purkkiin, ei koko lääkiksen aikana olisi enää mitään motivaatio-ongelmia. Tämän takia tätä tehdään ja minun työlläni on oikeasti merkitystä.

pöö

Lääkärin roolin opetteleminen on sinänsä edelleen alkutekijöissä, mutta se taitaa prosessina jatkua koko eliniä. Olen kuudessa viikossa oppinut kääntämään pääni, kun joku kaipaa lääkäriä, mutta eksaktien ratkaisujen antaminen ja aivan uusissa auktoriteettirooleissa toiminen on yhä iso haaste, eikä tämä yksi kandikesä siihen ratkaisua tietenkään tuokaan. Tilanteen kontrasti lääkiksen klinikkaopetukseen on joka tapauksessa hurja, koska lääkisopiskelijana olen koko klinikkavaiheen tottunut olemaan vain osa seiniä pitkin kulkevaa kandilaumaa, joka istuu hiljaa ja keskittyy olemaan pois tieltä, ja nyt äkisti minä yksin olenkin se, kenen pitäisi olla esillä ja kyetä antamaan se viimeinen sana potilaita koskeviin ongelmiin ja päätöksiin. "Miten näissä tilanteissa yleensä toimitaan?" ja "Minä tekisin näin, mutta konsultoin vielä senioria", ovatkin suosikkivastauksiani. Onneksi niillä pääsee yleensä melko pitkälle.

Pienen superlääkärihetkeni lisäksi myös arjen pienet jutut antavat motivaatiota ja riemukkaita hihiii minä ihan oikeasti ole lääkäri –fiiliksiä, jotka auttavat unohtamaan ne hetket, kun tunnen tietäväni lääketieteestä yhtä paljon kuin pihalla nököttävä kivi. Postissa saapunut Lääkäriliiton leimasin omalla nimellä, potilasasiakirjoihin päivittyvä lääkärin sij. LK Krista ja reseptien kirjoittaminen - ne ovat valmiille lääkärille järjettömän arkisia asioita, mutta uraansa aloittelevalle kandille merkki, että jotain isompaa on meneillään. Matka ihan oikeaksi lääkäriksi on saavuttanut taas uuden välietapin.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

10 silmää näkee niin paljon enemmän kuin kaksi

Yhteistyössä Aboa Vetus & Ars Novan kanssa

Pääsimme viime lauantaina Varpublogien porukan kanssa kokeilemaan jotain uutta. Meidät kutsuttiin osallistumaan Turun ydinkeskustassa, aivan jokirannassa sijaitsevan historian ja nykytaiteen museon Aboa Vetus & Ars Novan järjestämään VTS-istuntoon ja omakuva-työpajaan. Kuulostaa melko ufolta ja innostuksen ohella minutkin valtasi aluksi pieni epäluulo. VTS? Visual thinking strategies? Taidemuseo? Miten ihmeessä minä istun tähän yhtälöön, koska kokemukseni taiteesta ja taiteen tulkinnasta on hyvin lähellä nollaa? Kaikki muut varmaan ovat tosi intellektuelleja ja syvän diippejä taiteentulkitsijoita, entä jos minua pidetään ihan pellenä? Luojan kiitos en antanut typerälle epävarmuudelle ja itseni aliarvioinnille tilaa, koska taide kuuluu tasan kaikille ja aivan jokaisella keltanokalla on yhtälainen oikeus saada nauttia siitä.

Lauantain sessio alkoi klo 13. Meidät otti vastaan museolehtori Maria Granlund, joka veti kanssamme iltapäivän aluksi VTS-istunnon museon Minän teatteri -näyttelyn tiimoilta. Olimme saaneet kokoon viiden hengen porukan meistä Varpuista ja jälkikäteen arvioiden seurueemme koko oli juuri täydellinen VTS:ää varten.

34609190864_a512636c2b_o
35410961456_11ef1fb855_o
34609190774_084e7cf3f2_o

Mystisessä VTS:ssä on kyse taideteoksen tulkinnasta ryhmässä. Menetelmässä korostuu toisten kuunteleminen, toisten näkemien asioiden ymmärtäminen ja oman tulkinnan ja hahmotuksen laajentuminen toisten näkemysten avulla. Osallistujen lisäksi myös session vetäjällä on tärkeä rooli, koska hän jakaa osanottajille puheenvuorot ja ohjaa tulkintaa tarkentamalla osallistujen kertomaa. Esimerkiksi minun todettua, että minulle tuli tarkastelemamme valokuvan miljööstä mieleen hotelli, Maria pyysi minua kuvaamaan tarkemmin, mitkä konkreettiset asiat loivat minulle tunteen hotellista. Kaikki ääneen sanottu täytyi kyetä perustelemaan jollain tapaa, mikä mahdollistaa yksilön tulkintaketjun seuraamisen muille. Ja yhtäkkiä, kun kuulee ja ymmärtää, mitä toinen näkee, alkaa itsekin nähdä enemmän.

VTS imi meidän viiden hengen porukkamme täysillä sisäänsä! Maria oli suunnitellut työstettäväksemme kaksi teosta, mikä aluksi kuulosti minusta todella vähältä, mutta uppouduttamme ensimmäiseen valokuvaan äkisti 40 minuutiksi, olin valmis myöntämään, että kaksi teosta on todellakin tarpeeksi. Tulkinnan eteneminen sai aikaan flowtilan, jonka seurauksena ajantaju katosi täysin. Toisaalta kahden teoksen ja 1,5h jälkeen olimme kaikki melko poikki, koska ryhmämuotoinen VTS vaatii jatkuvaa keskittymistä, toisen kuuntelemista ja toisen silmin katsomista, mikä on yllättävän paljon raskaampaan kuin omiin näköhavaintoihin keskittyminen.

35284243222_3999aa66a8_o
35284284212_bed9d2d3c1_o

Tulkinnan diippeydestä ei kenenkään kannata kuitenkaan ottaa paineita. Meillä tulkinnan tasot vaihtelivat hyvin syvistä vesistä aivan ilmiselviin kuvasta suoraan nähtäviin asioihin: Kuvan erilaiset kaksi tuolia voisivat viitatata teoksen hahmon yksinäisyyteen. Valo tuossa kohdassa on erilainen kuin tuossa. Lattialla on pyöreä läikkä, mutta teoksen henkilö ei seiso siinä vaan sen vieressä. Simppeleistäkin asioista rakentuu ryhmän kesken merkityksellisiä, koska yhden oivallettua jotain, toisillekin usein aukeaa uusia näkökulmia.

VTS:n jälkeen meille oli järjestetty kahvin lomaan pieni työpaja, jossa saimme päästää oman luovuutemme valloilleen ilman suorituspaineita. Piirsimme kahden minuutin omakuvat vasemmalla kädellä ja kirjoitimme sanalliset pikamuotokuvat toisistamme puhtaasti toisiamme katsomalla ja ajatuksenvirtana paperille kirjoittamalla.

Kolmen tunnin museoretken jälkeen olo oli yhtä aikaa uupunut ja virkistynyt. Aivoni joutuivat kulkemaan aivan uudenlaisia reittejä aivan uudenlaisella alalla, ja siitä jäi aika hyvä fiilis. Uudet asiat ovat mahdollisuus, vaikka aluksi jännittäisikin.

Postauksen kuvat:
1, 2 & 3: Jenni // Kapeat kadut
4 & 5: Josefina // Blue Zone 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

100 x Marimekko

Kaverini vinkkasi minulle jo yli kuukausi sitten Adlibrikseltä löytyvästä Marimekko-korttisetistä, mutta vasta viime viikolla hennoin tilata sen itselleni. Kesäkuu kun on rahallisesti usein opiskelijalla haastava, koska opintotukea ei tipu, jos ei ole eriksen hakenut kesätukia, ja ensimmäinen kesätyöpalkka tulee tilille vasta kuun lopussa. Kuopion reissun jälkeen mummon kesälomarahasta muutaman kympin rikastuneena minä kuitenkin päätin laittaa paketin tilaukseen.

14 euroa sadasta Marimekko-postikortista ei nimittäin ole paljoa. Pakettiin kuuluu yhteensä sata eri korttia 50:llä eri kuosilla, eli jokaista kuosikorttia on kaksi kappaletta. Ei siis tarvitse joka kerta olla suru puserossa luopumisentuskasta, kun on tarve lähettää jollekulle kortti. Kaikki kortit on pakattu Räsymatto-kuosin koristamaan kovakantiseen pakettiin, mikä entisestään lisää setin arvokkuutta.

34232335514_849702cb83_o
35076085535_1483dcd0e3_o
34688752140_dae311ab20_o
34945252171_eb92221f5f_o
35076092405_3eb9472e1f_o

Pakettini saapui 0 euron tilausmaksuilla lähi-Ärrälle, ja postikortteja tutkailtuani olen kyllä erittäin tyytyväinen. Viiteenkymmeneen kuosiin mahtuu monta tuttua, mutta myös aivan uusia kuosituttavuuksia. Kaikkien korttien tuplamäärä on loistava juttu, koska en tosiaan tiedä, miten hennoisin luopua yksittäisistä korteista. Nyt vain tarvitaan tilaisuuksia lähetellä kortteja!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Kesälomaretki Littoistenjärvelle

Hiphei ja Littoinen maailmankartalle! Viimeisen kuukauden aikana Littoistenjärven kemiallisesta puhdistuksesta ja Välimerellisen kirkkaaksi muuttumisesta on saanut lukea kaikista medioista ja katsella oikein valtakunnan uutisia myöten. Kuopiossa asti sain aiheesta keskustelun vanhempieni kanssa, joten pitihän ihme päästä todistamaan omin silmin.

Saimme toissaperjantaiselta Littoisten-reissultamme kaiken sen mitä lähdimme hakemaan. Näimme kirkasta vettä ja kuolleita kaloja. Lisäksi pelasimme petankkia rantahietikolla. Sen monimutkaisempaa ei edes tarvita onnistuneeseen kesälomaretkeen. Olimme retkellämme kolmisin: minä, Jarkko ja eräs hyvä koulukaverini.

IMG_4257
IMG_4269
IMG_4259
IMG_4276
IMG_4261
IMG_4289
IMG_4296

Nyttemmin Littoistenjärven vesi on jälleen samentunut luonnollisempaan tilaan. Voi vain toivoa, että puhdistusta edeltävään jamaan ei kuitenkaan enää ikinä päädytä, koska järven tilanne oli ilmeisesti melkoisen kammottava kaikessa rehevöityneisyydessään.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Paskoja lääkärihetkiä varten talteen, ole hyvä minä

Kirjoitan tämän äkkiä ylös ennen kuin se katoaa: minusta on ihana mennä huomenna töihin

Olen oikeasti innoissani työsni ja se on minulle ennenkokematon tunne, koska vaikka minulla on aiemmissa kesätöissäni ollut ajoittain todella hauskaa ja olen enimmäkseen viihtynyt mainiosti, ei työ ole antanut minulle paljoa. Olen vain suorittanut asioita kuin pieni muurahainen, mutta en ole saanut itselleni tyydytystä tehdystä työstä. Sen sijaan tänään, jo yhden päivän lääkärityökokemuksella, minun sisälläni kuplii innostus ja voimaannuttava tunne (aivan jäätävää sosionomishittiä tuo sana, mutta en keksinyt parempaakaan), että työlläni on oikeasti merkitystä. Sillä on merkitystä potilaideni elämän kannalta, yhteiskunnan kannalta ja minun oman ihmisyyden kokemukseni kannalta. Rakastaa ja tehdä työtä, sanoi hra Freud aikanaan, ja sitä minäkin haluan. Rakastaa ja tehdä työtä tullakseni täydeksi.

IMG_1671

Minun oli pakko tulla kirjoittamaan tämä tunne ylös, koska tulen varmasti kadottamaan, mutta toivottavasti myös löytämään, sen todella monta kertaa niin tulevan kesän kuin lopputulevaisuutenikin aikana. Ehkä minun on paskoina hetkinä helpompaa löytää innostukseni jälleen, jos kirjoitan sen ylös mustaa-valkoisella?

Minusta on kivaa mennä huomenna töihin. Odotan innolla, että pääsen jatkamaan siitä mihin jäin ja oppimaan uutta. Tämä työ tuntuu minusta hyvältä.

Kesäkandi ottaa täällä hiukan intokierroksia ekoista kohtaamistaan omista potilaistaan! Ja kirjoittamistaan lausunnoista. Ja tiedosta, että huomenna pääsen viimein kirjoittamaan reseptejä. Ja, että sain tänään lisätä ihan itse potilaan lääkityksen ja diagnoosit potilastietojärjestelmään. Ja, että tuohon järjestelmään jäi käyntini jälkeen jälki "lääkelista tarkastettu, (Krista (lääkäri, opiskelija))". Ja ,että sain kuitata potilaan käynnin varausjärjestelmästä minun ikioman lääkäri-resurssini alta.

Pienet jutut, mutta niistä paljastuu iso juttu.

Minä olen tämän kesän ajan (ja tulevaisuudessa) lääkäri.
 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Millainen on Kisse?

Millainen on kaksiomme uusin asukki, Kisse? 

♥ Viisi ja puolivuotias. Kisse on syntynyt 8.11.2011 eli sen syntymäpäivää juhlitaan tasan kuukausi ennen minun synttäreitäni.

♥ Todella sirorakenteinen ja ohutturkkinen. Kisse ei ole lainkaan sellainen pehmeä pumpulipörhelökissa vaan sileän linjakas.

♥  Todella ujo vieraita ihmisiä ja asioita kohtaan. Ei tarvita kuin ovikello ja Kisse on sängyn alla, eikä se poistu sieltä kuin väkisin, vessaan tai kuullessaan vieraan poistuvan ulko-ovesta. Kisseä ei myöskään kiinnosta pahvilaatikot, raapimispuut tai mikään jännittävä. Meidän seurassamme se on kuitenkin äärimukava ja rento kissa. Tällä hetkellä koulutamme Kisseä seikkailemaan kirjahyllyn päälle antamalla sen iltaraksut sinne, toimii.

IMG_4464

♥ Perusilmeeltään vittumainen. Kissen perusilme on resting bitchy face tai bitchy resting face aivan kummin päin vain. (Näissä kuvissa se näyttää poikkeuksellisen hellyyttävältä. Viekas kaveri, osaa pitää kulissin yllä somessa.)

♥ Laiska. Päivät Kisse lähinnä nukkuu tai oikeastaan ainoastaan nukkuu. Öisin se kuitenkin seikkailee ainakin päätellen äänistä. Myöskään leikkiin se ei itse kovin aktiivisesti syty, vaan jonkun täytyisi aina olla kaverina leikittämässä.

♥ Hiljainen. Vain aamuinen ruuanpuute ja oudot hepulihetket saavat Kissen naukumaan. Aamuisin se on monesti aivan sekaisin vielä ruuan jälkeenkin: naukuu ympäri asuntoa ja vaeltelee pitkin lavuaaria ja keittön tasoja.

♥ Läheisyydestä ja kosketuksesta tykkäävä, mutta ei sitä aktiivisesti hakeva. Viime viikkoina olen aktiivisesti kouluttanut Kisseä sylikissaksi ja koulutukseni tehoaa! Jääkiekon mm-kisojen aikaan katsoimme jo vartin verran jääkiekkoa sylikkäin. Eniten läheisyyttä Kisseltä heruu öisin, kun se kömpii Jarkon tyynyn viereen nukkumaan - silloinkin kuitenkin 10cm päähän ihokontaktista. Kisse nauttiikin etäällä lähellä olosta. Tälläkin hetkellä se makaa kanssani sohvalla 50cm päässä minusta ja kehrätä kurisee.

IMG_4471
IMG_4467

Melko epäutelias. En tosiaan tiedä, minkä verran se öisin kiipeilee ja tutkii paikkoja, mutta päivisin Kissen utelaisuus on nollissa. Parasta olisi, jos se pääsisi vaatekaappiin nollaärsyketilaan, mutta tämän olemme säännönmukaisesti estäneet. Iltaisin sen into tutkiskella asioita jälleen kasvaa, mutta melko ujosti se silloikin kurkistelee asioita. Tai sitten se vain on normaali 5v kissa ja minä vain kuvittelen, että kaikkien kissojen kuuluisi olla hyperuteliaita jokapaikkaantunkijoita?

♥ Todella siisti ja kiltti. Kisse tekee aina tarpeensa laatikolleen, eikä se ole hajottanut taloudestamme mitään (kop kop kop). Johtuneeko epäuteliaisuudesta, mutta sillä ei ole ollut mitään intressejä kiipeillä verhoin, teroitella kynsiään sohvaan, järsiä johtoja tai syödä pöydille jääneitä asioita. Ja me vielä aikanaan rakensimme pahvista hienon kiipeilynestosuojan levyhyllyn turvaksi...

Vielä kerran kiltti. Kisse ei ole ikinä tehnyt meille mielenosoituksellisesti mitään pahaa, vaikka olemme muun muassa kaivelleet sitä vastentahtoisesti sängyn alta, pukeneet valjaisiin ja pakottaneet tutustumaan uusiin ihmisiinkin.

IMG_4476
IMG_4477

♥ Itseään hyvänä pitävä. Kuten kissat kai yleisesti ovat, Kissekin on hyvin siisti. Turkkinsa lisäksi se kuitenkin pitää kuosissa myös kyntensä, joiden hampailla leikkaaminen/nyppiminen/siistiminen on päivittäin rutiini.

♥ Ruokahalultaan vaihteleva raksulover_11. Kostea ruoka kelpaa toisinaan (juuri nyt kelpaa kaikki, mitä kuppiin vain laittaa, paitsi mustikka, testasin), kun taas toisinaan ruokaa käydään vain nuolaisemassa. Raksuja Kisse sen sijaan rakastaa ja sen iltaisin saama raksuannos katoaa aina aamuun mennessä.

♥ Valikoiva lelujensa suhteen. Kisseä ei todellakaan kiinnosta kaikki lelut tai arkiesineet, joita voisi hyödyntä leluina, vaan se suostuu leikkiin ainoastaan harvoilla ja valituilla leluilla. Kissen suosikkileluja ovat kolme eriväristä leluhiirtä ja minun ala-asteaikainen superpalloni.

♥ Nenäläikkäinen. Kissen söpön haaleanvaaleanpunaisessa nenänpäässä on musta läikkä, Kissen oma pieni kauneuspilkku.

IMG_4485

Sellainen on meidän Kisse. Meidän pieni Kisse Kisselssönimme ♥

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Vs. eval LK Krista

Olen ollut viisi päivää töissä ja olen todistetusti elossa. Enää yhdeksän viikkoa ja kesätyöt ovat jo historiaa ja edessä pikkuruinen kesäloma ennen vitosvuotta, mutta sanotaanko, että yhdeksään viikkoon mahtuu varmasti aika paljon. Toistaiseksi olen vasta yrittänyt opetella reagoimaan, että puhutaan myös minusta, kun joku sanoo lääkäri, koska aiemmin olen tottunut tottelemaan vain kandi-nimeä. Lääkäri-identiteetin rakentamisessa on siis vielä tehtävää tuleville viikoille. Kuten on kaikessa muussakin.

Maanataiaamuna tupsahdin googlesta tarkastamaani osoitteeseen ja esittelin itseni kesätöihin tulevana lääkärinä. Minulle esittäytyi kymmeniä ihmisiä, joiden kaikkien nimi tuntui olevan Päivi ja minulle ojennettiin osittain esitäytetty kalenteri, osoitettiin työhuoneeni ja seniorini. Siitä eteenpäin olen vain seilannut kuluneen viikon. Olen osallistunut työpaikkani viikottaisiin rutiineihin (kokouksiin jne), yrittänyt hahmottaa, miten hoitojärjestelmä toimii, opetella hoitajien nimiä, käsittää mitä minulta odotetaan ja panikoinut, miten ihmeessä osaan tulevalla viikolla aloittaa oikean työteon ja potilaiden hoitamisen, kun en tiedä oikeasta lääkärintyöstä mitään.

IMG_4324

Hankalinta kuluneella viikolla onkin ollut omien taitojen, niiden osittaisen totaalisen puuttumisen ja työpaikan toiminnan ja odotusten suhteuttaminen, koska minä en osaa uusia reseptejä, kirjata lääkkeitä potilastietojärjestelmään, katsoa potilastietoja rinnakkaisista järjestelmistä (Suomessa on käytössä järjetön määrä eri potilastietojärjestelmiä, jotka eivät tietysti suoraan keskustele keskenään), katsoa ajanvarauskalenteria, hahmottaa paljonko varaan yhden potilaan asioiden hoitamiseen, tehdä lääkemuutoksia, aloittaa lääkityksiä, lopettaa lääkityksiä, tehdä lausuntoja tai oikeastaan mitään muutakaan käytännön työtä. Osaan minä teoriassa lääkkeiden nimiä ja niiden käyttöä sairauksien hoitoon, mutta että miten homma käytännössä toimii. O-ouu.

Yhtä aikaa riittämättömyydentunteeni kanssa minä kuitenkin hahmotan, että tietenkään en voi osata vielä kaikkea, mutta toivoisin työpaikkani oivaltavan sen samalla laajuudella. Pelkään eniten, että minulle kumotaan tehtäväksi asioita, joita minun oletetaan osaavan, mutta joita en osaa, mutta joita luulen, että minun täytyisi osata. Sitten teen jonkin virheen ja jotain menee pieleen. Luonnollisesti tulen konsultoimaan paljon ja lähes kaikesta, mutta johonkin konsultoinninkin raja täytyisi vetää, koska tottakai seniorin täytyy saada tehdä myös omia töitään. Tälläinen rajanveto tuntuu toistaiseksi vain hyvin vaikealta tehdä, koska on niin paljon, mitä en tiedä liittyen niin potilaskuntaan ja heidän vaivojensa luonteeseen kuin lääkärin käytännön työhönkin (esim. kaikenlainen kirjaaminen koneelle).

Onneksi on vertaistukea. Minua lohduttaa suunnattomasti, että olemme samassa jamassa koko 150 henkinen kurssi tällä hetkellä. Aivan uuden alussa, innokkaina mutta aika paljon myös jännittyneinä. Ja ovathan kaikki muutkin ennen meitä selvinneet, joten niin selviämme mekin. Mieli tekisi vain niin kovin olla parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi töissä, mutta ennen perusjuttujen oppimista se on vielä vaikeaa. Ensimmäisen viikon ajan ja tulevanakin maanantaina lähden kuitenkin hyvillä mielin töihin. Kyllä tämä epävarmuus tästä täydeksi iloksi vielä muuttuu.

Ps. Postauksen otsikko on siis minun ammattinimikkeeni kesän ajan. Tätäkin piti kysyä esimieheltä, koska ammattinimikettä myöten kaikki on ollut aivan hakusessa.

Psps. Kiitos kaikille edellisee postaukseen kommentin jättäneille. Tuli ihana tsemppiolo, kun sai vahvistusta, että samalla tavalla muutkin jännäilee kesätöiden kynnyksellä. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti lääkäri

Kesätyöni alkavat huomenna. Huomenna. Ei, en ole menossa siivoamaan, pakkaamaan laitospyykkejä tai manuilemaan, kuten olen aiemmissa kesätöissäni tehnyt. Minä menen lääkärin viransijaiseksi. Toistan, lääkärin viransijaiseksi. Apua.

En voi käsittää, mihin neljä vuotta lääkistä on kulunut. Minun piti olla pitkään turvassa ja nelosen kesän tulla sitten joskus, kun minä osaan jo lähes kaiken. Nyt äkisti nelosen kesä onkin huomenna, enkä minä tunne muuttuneeni superkirurgiksi tai edes superkandiksi. En tosiaankaan osaa kaikkea, enkä edes lähelle. Itse terveydenhuollon käytännön työelämästä en tiedä sitä vähääkään mitä ihmiskehon toiminnasta, patologiasta ja hoidosta tiedän. Olen kerta kaikkiaan aivan vasta-alkaja. Ja silti minun pitäisi huomenna olla lääkäri.

IMG_4278

Olen pohtinut linjauksia, mitä kerron työstäni täällä blogin puolella ja tullut siihen tulokseen, että ainakin toistaiseksi kerron vain työskenteleväni Turussa. Nelosen kesän jälkeen saamme tehdä töitä terveyskeskusten vuodeosastoilla ja sairaaloissa niillä erikoisaloilla, joita olemme jo opiskelleet eli sisätaudit, neurologia, psykiatria, kirurgia ja teoriassa kai myös KNK ja anestesiologia, eli työkenttäni osuu johonkin edellä mainituista. Sen tarkemmin en työpaikkaani kommentoi ainakaan tässä vaiheessa, kun työt ovat vasta aluillaan.

Vaikka en halua fyysisestä työpaikasta puhua, ekasta työstä lääkärinä voisin jauhaa varmaan loputtomiin. Tällä hetkellä, kun huomiseen aamuun on aikaa noin 20 tuntia, mieleni on vielä melko rauhallinen, mutta paniikki nostelee jo hetkittäin päätään, jos annan sille tilaa nousta. Mahanpohjaani kirpistelee ja tunnen mieleni olevan levoton. Tiedän, että on aivan typerää ja turhaa jännittää, mutta ei tätä voi estää. Tottakai uusi työ täysin uudessa ympäristössä uusien ihmisten ympäröimänä jännittää! Kun tuohon vielä lisätään täysin uusi rooli lääkärinä, ammattinimikkeeseen liittyvän vastuun kantaminen ensimmäistä kertaa ja ajatus, että minun työni todella vaikuttaa potilaiden elämään, on oikeastaan aika ihme, että olen näinkin rauhallinen. Ehkä viimeisen kuukauden jatkunut stressaaminen on polttanut minusta suurimman stressipolttoaineen?

Minä elän mielessäni vahvasti tilanteita etu- ja jälkikäteen. Olen vatvoja, joka saattaa havahtua vessanpöntöllä istuessaan liikuttelevansa suutaan kuvitteellisen keskustelun tahtiin ja elehtivänsä kuin juttu oikeasti olisi meneillään. Mietin etukäteen mahdollisia reittejä, miten kohtaamiset ja tilanteet saattaisivat mennä ja vatvon jälkikäteen, miten olisin voinut sanoa tai viestiä tilanteen paremmin. Olen varma, että tuleva kesä tulee olemaan vatvomisen suhteen rankka. Olen jo nyt spekuloinut huomisen aamun kulkua: miten kävelen työpaikan ovista sisään, kuinka esittelen itseni ja kysyn yhteyshenkilöäni, hymyilen, olen avoin, taitava ja innokas, kuinka minulle vastataan, keitä kaikkia tulen kohtaamaan, mitä kaikkea voin ekana päivänä päätyä tekemään. Lista on loputon ja kuitenkin turha, koska todellisuudessa tilanne soljuu juuri niin kuin soljuu, vaikka minä kuinka yritän mielikuvitella sen tietynlaiseksi.

IMG_4270

Mitä minä sitten jännitän tai jopa pelkään huomisessa ja kaikkiaan ekassa kandikesässäni?
  • Jos en osaa sitä mitä minulta odotetaan. Entä jos en kykene täyttämään odotuksia ja olemaan tarpeeksi hyvä? Koko ajan hoetaan, että emme tässä vaiheessa tietenkään voi osata kaikkea, mutta entä jos minä en osaa edes sitä vähää, mitä nelosen kandilta odotetaan?
  • Jos minusta ei tykätä. Olen hiukan ujo, epävarma ja huono smalltalkkaaja. Entä jos työporukka ei pidä minusta ja minua pidetään vain reppanana kandina? Koska vaikka tiedän oikeasti olevani hyvä tyyppi, en osaa näyttää sitä kovin nopeasti uusille tuttavuuksille.
  • Jos potilaat eivät luota minuun. Osaanko olla hyvä lääkäri? Entä jos potilas ei koe minun kohtaavan häntä tai pitää ammattitaitoani riittämättömänä?

Samaan aikaan kun ylläolevat huolettavat minua, sisälläni on kuitenkin hurjan kova palo päästä kokeilemaan oikeita töitä. Haluan olla lääkäri, haluan kohdata potilaita ja haluan olla töissä! Isoon jännitykseen verhoutuu vielä isompi innostus, että nyt on se hetki, kun oikeasti ekaa kertaa pääsemme kokeilemaan siipiämme. Ja kai pikkulintujakin jännittää ensimmäistä kertaa hypätä pesästä?

Toivottakaa minulle onnea. Huomenna nähdään kandikesä 2017, uskalsin minä tai en!

lauantai 27. toukokuuta 2017

Henki kulkee taas. Ainakin hetken.

Nyt on vedetty happea. Olen ollut tentitön viime maanantaista saakka ja yrittänyt laskeutua kesälomatunnelmaan. Hauska huomata, että se on onnistunut nyt loppuviikosta, kun maanantaina edessä on taas uusi arki. Mutta siitä kirjoitan vielä pian erikseen, koska ei sitä joka kesä mennä ekaa kertaa töihin omiin hommiin. Jos se ei ansaitse omaa postaustaan niin mikä ylipäätään ansaitsee?

34920506875_57790f028c_o

Vaikka se, että alan uskoa selvinneeni nelosen keväästä. Olen jo saanut ulos psykiatrian ja yleislääketieteen tenttien tulokset, ja neuron ja KNK:n pitäisi tulla maanantaina. Uskon kaikkien menneen läpi, vaikka neuron ja knk:n jälkeen fiilikset olivatkin hiukan oudot. Nyt yli viikon tunnetta analysoituani (miten niin tykkään psykiatriasta?), uskon sen johtuneen tähän kevääseen latautuneista tavoitteista ja paineista. Olen aiemmin selättänyt tenttejä paljon vähäisemmällä opiskelulla ja huonommilla tenttivastauksilla, joten järjellä ajateltuna näiden pitäisi mennä heittämällä läpi. Pienesti takaraivossa kuitenkin polttelee aivan siihen asti, että näen tentit hyväksyttyinä opintorekisterissä, eli maanantaihin, jos kaikki menee kuten meille on opetushenkilökunnan osalta lupailtu. Maanantaina saattaa tosin poltella hiukan muutenkin.

Vaikka olen koittanut itselleni kovasti vakuuttaa, että tentit kyllä hoituvat, on olo ollut kuluneen viikon hiukan kiirastulimainen. Sisälle ei voi laskea täydellistä rauhaa, koska entäjosentäjosentäjos. Entä jos arvostelu onkin supertiukkaa? Entä jos unohdin vastata johonkin? Entä jos ymmärsinkin jonkin kysymyksen väärin? Entä jos olen viikon turhaan uskotellut selvinneeni, miten kovaa sieltä mätkähdetäänkin sitten alas? Lopulta lumipallo pyörähtää isolle vaihteelle: entä jos en ikinä pääse lääkistä läpi?

Jepjep, aivan puutaheinää, mutta nelosen keväästä toipuva pää rullailee aivan omia tahtejaan.

34109794073_a38b207b9c_o

Onneksi viikkoon on mahtunut todella paljon ihania kesälomakuvioita, jotka ovat lieventäneet hölmöä kiirastuleiluani. Vietin alkuviikon Kuopiossa, shoppailin muutamia kesävaatteita mummon antamalla kesärahalla (mikä ihana instituutio, mummon kesälomaraha ♥), lenkitin koiraa t-paidassa, söin kesän ekat pallojätskit ja grilliruokaa. Kotiin Turkuun palasin torstai-iltana ja eilinen perjantai oli aivan täydellinen kesäpäivä. Kävimme aamupäiväretkellä puhdistetulla Littoistenjärvellä Jarkon ja koulukaverini kanssa, pelasimme rannalla petankkia, söin sushia Kauppahallissa, vein viimein pyöräni korjaamoon, kyykin ikuisuuden takapihalla rikkaruohoja repien, ihailin työni tulosta, palkitsin itseni häikäisevästä psykan tenttituloksesta skumpalla ja katsoin elokuvaa.

Melkein samaa rataa aion jatkaa tänäänkin. Olen viimeiset kolme tuntia kirjoittanut postauksia sekä tämän blogin että hääblogin puolelle, koska viimeinen minulla on aikaa! Seuraavaksi aion ehkä mennä kirpparille etsimään kukkaruukkuja takapihalle. Jossain vaiheessa pitää myös syödä ja illalla meillä on Jarkon kaverin ja hänen sulhasensa TJ alle 100 -juhlat, joissa juhlitaan alle sadan päivän päässä odottavia F&J:n häitä ♥ Tuntuu ihanalta kellua ajassa tuntematta huonoa omaatuntoa lukemattomuudesta. Ihan sama syönkö nyt vai puolen tunnin päästä ja menenkö kirpparille vai kaupungille, koska minulla on aikaa tehdä vaikka molemmat.